Kantaäiti vanheni päivä päivältä ja kävi silti töissä. Hän panosti tosissaan työntekoon ja pian talon edustalle kurvasikin limusiini, jolla Kantaäiti vietiin töihin. Tämä olikin hyvää mainosta perheelle ja naapurit katselivat kateellisina vierestä. Kantaäidin elämä tuntui rullaavan eteenpäin todella hyvin.

 

Tätä onnellista elämää ei kuitenkaan jatkunut kauan, Kantaäidin ja Viikatemiehen tapaamista ei voitu välttää. Työnteolla on myös haittapuolensa, sillä kukaan ei ollut paikalla anomassa armoa Viikatemieheltä. Armas oli töissä ja Sylviira koulussa. Kantaäiti oli oman onnensa nojassa.

 

Kun Armas ja Sylviira saapuivat kotiin, he löysivät vain hautakiven etupihalta. Kantaäitiä sureva perhe päätti parintörahoilla pystyttää haudalle arvoisensa paikan. He rakensivat sen takapihalle, jossa Kantaäidin sielu sai levätä rauhassa. Tästä paikasta tuli kaikille pyhä.

 

Aluksi kukaan ei uskaltanut mennä haudalle, he yrittivät sulkea surun mielestään. Lopulta Armas alkoi vierailla haudalla joka yö. Hän itki hiljaa ja mietti miksi naisen piti kuolla. Armas myös syytti itseään koska ei ollut paikalla kuoleman hetkellä. Hän yritti kuitenkin esittää pirteää ja käydä töissä taatakseen Sylviiralle hyvän nuoruuden.

 

Armas yritti saada lohdutusta entiseltä työtoveriltaan. Heidän ystävyytensä syveni nopeasti ja Armas pohti jo yhteenmuuttomahdollisuuksiakin. Nainen tuntui olevan samaa mieltä, hän oli kuulemma pitänyt miehenstä jo kauan aikaa. He päättivät kuitenkin odottaa vielä hetken ennen mahdollista muuttoa.

 

Mahtoiko Kantaäiti aistia tapahtuneen maatessaan arkussa? Voi hyvin olla, sillä heti seuraavana yönä Armas joutui kohtaamaan kuolleen vaimonsa haamun. Haamu vaelsi koko yön tontilla ja piinasi Armasta. Mies oli täysin paniikin vallassa. Tämän täytyy olla jokin enne, Armas ajatteli.

 

Jatkaako Armas suhdettaan vai herättikö tämä tapahtuma hänet todellisuuteen?